Category Archives: henkinen kasvu

2. kurssi päivä sun muuta

Lähdin toiselle kurssi päivälle vähän paremmissa lähtökohdissa. En ehtinyt olemaan kotona kuin puoli tuntia ja söin ehkä vähän huonosti. Jalat oli vieläkin ihan puhki työpäivästä kun lähdin tallustamaan nääshallille. Eli en ollut kamalan positiivisella päällä ja varauduin samaan helvettiin kuin viime kerralla.

Mutta mitä vielä. Kurssilla meni HYVIN. Aivan käsittämätöntä. O__O’ Lopussa hyytyi jalat. Pää pysy todella hyvin messissä. Hyvä aivot! Opin tempaamaan helpommin kuin työntämään, sen pitäisi mennä päinvastoin.:’D

Ohjaajakin oli oppinut ilmeisesti viime kerrasta miten mua ohjataan, olin kyl varautunut sanomaan ohjaajalle keskittymisvaikeuksistani jos tarvis.:)

Huh selviän siis tästä kurssista suurella todennäköisyydellä. Pitää keksiä jotain vielä hurjempaa luonteen kasvatukseen. :’D

Kahvakuulailut menee vähän miten menee. Oon nyt ruvennut lintsaa treeneistä kun on koko ajan jotai testejä, haasteita ja kohta ”yllätys” salikisatkin. Mikään ei oikein lämmitä sydäntä.

Alkaa pikku hiljaa kyllästyttää se surkeuden tunne. Yläkroppa on jumissa, tekniikka paska eikä lihaskuntokaan riitä mihinkään. Kun nyt kyllästys tähän junnaamiseen ja vähän sisuuntus!

Olen todella paskassa kunnossa fyysisesti. Tai noh, peruskunto on hyvä, kiitos töiden ja liikkuvuus kyykyssä hyvä. Siinä mun saavutukset. :’D Yläkroppa sen sijaan on taipuisa kuin näkkileipä, lihakset väsyy ennen kun sydän ja keuhkot.

Irtisanoin salisopparin vihdoin ja tarkoitus olisi yrittää vähän jumpata kotona kunnes keksin mille salille seuraavaksi suuntaan. Ai niin, ostin vähän yllättäen itselleni 10 kilon kahvakuulan ohjaajalta. :’D Ehkä tämä on nyt se käänne kohta mun kahvakuulatreeneissä, jospa tiheämpi harjoittelu saa tuloksia syntyyn. Niin se tietääkseni menee.

3 tuntia henkistä kidutusta

Tää on taas tää kaikki oli ihan hirveetä, mut just siksi niin hienoa– hehkutus. :’DDD

Muistin tänään miksi pelkään kursseja kun olin… painonnostokurssilla heh. Olen viimesen kolmen tunnin aikana ollut putkeen Erittäin vittuuntunut. Olen itkenyt kahdesti, pidätellyt itkua liikaa. Murjottanut nolosti. Vihannut kaikkia. Melkein luovuttanut öh.. 6 kertaa. Ollut niin sietokyvyn rajoilla, että en muista millon viimeksi. Silti se meni aika hyvin.:’D Kertooko se jotain kuinka paha nössö olin muutama vuosi takaperin?

Facebook päivitykseni eilen. Avaan sitä hieman. :’D

Kyseessä on kurssi jonne olen halunnut kolme vuotta, mutta olen missannut sen aina! Nyt vihdoin tärppäs. En myöskään yhtään epäillyt uskallanko, koen rohkaistuneeni lähi aikoina hyvin paljon. Siis mähän en pystynyt muutama vuosi sitten meneen millekkään kurssille, en edes työkkärin cv-netti ohjaukseen, josta seurasi karenssia, enkä edes kuntosalille. Rohkeutta on tullut noilta ajoilta PALJON.

Olin saanut vasta edellisenä päivänä infoa kurssille tarvittavasta vaatetuksesta ja tietysti minulla oli juuri päinvastaiset kuteet varattuna. Eli college housut ja paljasjalkakengät, vaikka pitäisi olla liukaspintaiset housut ja mahd. kovapohjaiset kengät. Koska minulla oli to hieronta, en jaksanut käydä kaupoilla tuollon. Eli menin housu ostoksille töiden ja kurssin välissä. :D Minulla on entuudestaan vanhat sisäpelikengät, mutta ne olivat hitusen liian isot. Uusia kenkiä en viitsinyt siihen tarpeeseen ostamaan. Kannoin kaksia sisäkenkiä mukana, koska en osannut aamulla päättää kummat otan.

Elikkä nokka kohti keskustan ainoita urheiluliikkeitä, eli koskarin stadiumia ja intersporttia.

Eka stadiumiin, koska kuvittelin sielä olevan parempi valikoima.

HÖPÖHÖPÖ.

Ei yhtiäkään liukaskankaisia verkkareita naisille. Ei yhtäkään. Vain pitkiä kalsareit-… trikoita ja collegeja. Ja tietty niitä pienen pieniä sortseja. Olisin vielä kysynyt myyjältä, mutta en löytänyt yhtäkään. Siinä vaiheessa ihmettelin jonoja ja ihmispaljoutta ja tajusin olevani keskellä MIINUSVIIRUSTA. VITTU. Tulin aivan liian tietoiseksi ympärilläni olevista ihmismassoista ja alkoi ahdistamaan. Eikun intersporttiin. Tässä vaiheessa harkitsin ekaa kertaa luovutusta. En luovuttanut.

Intersportissa sentään oli inhimmisesti porukkaa ja löysin juuri ne housut jotka ajattelinkin ostaa. Adidakset. <3 Minun Piti ostaa t-paita, koska en ollut tajunnut pyykätä ja ei huvittanut mennä työn jäljiltä haisevalla paidalla kurssille. Yritin löytää inhimillisen hintasta paitaa, mut luovutin aika nopsaan. Kiehuin henkisesti ja fyysisesti aika pahasti siinä vaiheessa. Kodin kautta siis, vaikka ärsytti ajatus ylimääräisestä kävelystä.

Satamakadulla mua alkoi fyysisesti uuvuttaan helvetisti. Minulla oli kuuma ja kannoin käsissäni kolmea kassia. Vitutti maan saatanasti. Oli kova mieli vaan istua kaidetta vasten ja olla siinä. Oli siis mieli luovuttaa. En luovuttanut. Kävelin melkoisella raivolla eteenpäin.

Heti kun pääsin kotiin, eteisessä jo aloin poramaan kurkku suorana. Menin sänkyyn nyyhkyttämään ja päätin etten mene kurssille. Väänsin itkua sängyssä hetken, kunnes nousin ylös ja totesin että kotiin jääminen vituttaa ihan yhtä paljon kuin kurssille meneminen. Parempi mennä käyttämään käytetty raha hyödyksi. Luovutin sisäpelikenkien suhteen ja otin paljasjalkakengät mukaan.

Meinasin myöhästyä koko kurssilta. Siinä vaiheessa kun tajusin mulle tulevan hoppu, meinasin kääntyä takaisin kotiin, mutta en kääntynyt. Ehdin paikalle ajoissa. En ehtinyt jännittämään yhtään, mua lähinnä vitutti ja väsytti.

Paikalla oli lössiä älyttömästi. Sali oli myös muiden kuin kurssilaisten käytössä, joten pauketta ja kolinaa riitti. Tajusin olevani juuri sellaisessa tilassa missä en voi sietää olla. Mietin pitäiskö lähteä saman tien kotiin, mutta pysyin paikoillani.

Eka opeteltava juttu meni multa tyystin ohi. Harkitsin jälleen lätkimistä. Mutta pysyin paikoillani. Jalatkin tutisi rasistusta kevyimmän tangon kanssa, fyysisellä työllä vaan on hintansa.

Eka juttu meni perille suht nopeasti. Vähän aloin ryhdistäytyä. Seuraava juttu kuulosti helpolta, mutta mites kävikään. En vaan tajunnut! Meni pasmat solmuun ja jätin yhden kierroksen välistä, koska jäädyin tyystin. Ennen kun pääsin yhtään kärrylle, aloitettiin jo seuraavaa opettaan. Tuskaannuin kun tajusin jääväni heti jälkeen.

Kerran luovutin kun en tajunnut mitä olen tekemässä ja ohjaaja vaan hölöttää vieressä että tee vaan. Tee vaan. En saanut kysyttyä (koska taas jäädyin) et mitä mun pitikään tehdä ja luovutin.

Toinen ohjaaja tuli jossain välissä myös katsomaan ja mä jäädyin ja kunnolla kun tyyppi vaan höpisi taas jotain kun yritin keskittyä. Jumituin tyystin ja tyyppi vaan hoki keskity keskity. Siinä vaiheessa kiehu hetken yli ja lapsin sivuun mököttään. Kyyneleet oli todella lähellä. Jätin homman hetkeksi jäähylle ja kokosin itseäni rauhassa. Todella vakavasti harkitsin lähtemistä. Todella vakavasti. Vähintään vessaan menoa. Mut tiesin rupeavani kunnolla poraan, jos menen vessaan. Sen jälkeen en ainakaan pystyisi. Jäin siis paikalleni.

Olin tässä vaiheesa fyysisesti ja henkisesti ihan puhki. Kun oli enää vartti jäljellä, mietin pitäiskö lähteä kun istuminenkaa mitään auta. Mutta en lähtenyt. Jonkin verran vielä kokeilin. Lasten tangolla, koska kevyin painonnostotanko oli mulle liikaa. :D

Olin niiiin rikki kun lähdin. Pää oli ihan tiutau, kroppa oli tiutau. Musta tuntu, ettei mun ollu mitään saumaa käydä tuota kurssia läpi. Mä en vaan jaksa, jos se on tuollaista.

Mä en tajunnut miten pystyin oleen loppuun asti. Olin kyl siinä vaiheessa törkeen ylpee itestäni, tajusin että olisin kolme vuotta sitten luovuttanut jo sielä koskarissa.

Nyt alan olemaan jo positiivisempi. Pitää yrittää pitää lyhyempi työpäivä, että kroppa ehtisi vähän palautumaan ja vähän tsempata itteään. Hankkia vaan jostain asennetta. Ja ehkä sanoa ohjaajille, että mulla menee keskittyminen pieruna saharaan jos mulle yrittää sanoa  kesken kaiken jotain. Sanoo vaan jos jokin on pielessä, ei mitään tee, keskity tai muuta sontaa. Ja yritän saada suustani ulos jotain, jos en ymmärrä mitä pitäisi tehdä. Kumpa niistä älyttömistä jäätymisistä pääsisi.

Tuntuu myös ettei painonnoston oppiminen kiinnosta kamalasti. Mä vaan haluan haastaa itteäni, mennä henkisesti hankaliin tilanteisiin ja oppia rajani. Todella vaikeaa elää kun en tiedä mikä on luonteen heikkoutta ja mikä vaan silkkaa neurologista vikaa. En halua että nää mun ongelmat pahenee tai saa mua tinkimään asioista mitä haluan tehdä. >8( Mähä en suostu mutkuttamaan!!

Haluan rohkeaksi, sisukkaaksi ja vuorovaikutustaitoisemmaksi ihmiseksi. Jos opin vielä nostamaan, se on plussaa.

Tää on muuten vähä saman kuin vuotuinen tampere kupliissa kääntyminen. Sielä testaan kuinka hyvin kestän ihmispaljoutta. :D

1 4 5 6