Category Archives: KOR

Heivaavan leijonan isku

Löysin arkistojen kätköstä luonnoksen artikkelista, jota en ole jostain syystä julkaissut. Tää oli sentään työläs juttu, koska skannasin vanhoja kuvia tätä varten aika roimasti. Hyvin paljon asiaa, ihan mukavaa pistää Jotain piirtämiseen liittyvää blogiin vaikka tämäkin on kirjoitettu 8.3.2012! Jätin artikkelin sellaisekseen, vaikka keksin vaikka mitä korjattavaa. :’) Otsikon kyllä muutin, alun perin se oli ”Jo vuodesta 2005…”

————————————

Ollu jo pitkään tarkoitus kirjoittaa joku sepustus piirustelustani siltä ajalta jona olen kutsunut sitä harrastukseksi ja siittä miten nettisarjisteluni on kehittynyt nykyiselleen.

————————————–

Yhdeksännellä luokalla minä halusin stylistiksi ja halusin oppia piirtämään sen takia ihmisiä.

Löysin kirpputorilta Katy Coopen manganpiirto oppaan. Näin myöhemmin kiroan miksen olisi voinut löytää jotain vähän laadukkaampaa, ettei niin pohja mudista olisi tarvinnut rämpiä.

Ostin ekat mangani, koska halusin oppia uusia tyylejä. Tällälailla tutustuin mangaan. Pian ostin kaveriltani 16 (?) pokkaria Ranma1/2:lta ja sille tielle jäin. Seuraavaksi tuli Salapoliisi Conan, Arina Tanemura, Rave ja mitä näitä nyt onkaan, ostin melkein kaikki suomeksi julkastut mangat silloin. Piirsin pari vuotta hyvin mangavaikutteisella tyylillä.

Vuoden yksittäisiä kuvia piirrettyäni aloin kyllästyä. Löysin kirpparilta Dragonballin piirtäjän tekemän sarjakuva piirto-oppaa. Aloitin Ranin, koska halusin piirtää monipuolisemmin ja vaihtelun vuoksi. Ran tulvi Ranma vaikutteita. ”Ran” tuli ”Ranmasta”. Ranissa ei ollut mitään juonta. Se oli vain silkkaa mätkintää, verta ja jotain.o__o’

Piirsin Ranista kaksi versiota. Sivuja tuli muistaakseni yhteensä noin 60.

20. ulottuvuus syntyi suihkussa. Keksin lähtökohdan, jossa tyttö joutuu naapurinsa vessanpytyn kautta toiseen ulottuvuuteen (arvatkaa kuka luki liikaa Inuyashaa). Yritin jatkaa Rania samalla, mutta 20. ulottuvuus meni edelle.

20. ulottuvuutta oli noin pari lukua kun talouteemme tuli skanneritulostin. Muistan kuinka hypin riemusta. Olin erään ala-aste tuttavani taidesivuille eksynyt ja tätä kautta löytänyt muita hyviä nettisarjiksia. Lähinnä koirasarjiksia kylläkin.

Ensin laitoin 20. ulottuvuutta vuodatus blogiin, jonka nimi oli Pieni vaaleanpunainen tai jotain vastaavaa.

Aika pian vaihdoin freewebsin valmisleiskalle ja sivuston nimeksi tuli Chiisai Momo Iro eli Pieni Vaalenpunainen, näin ”japani-suomi sanakirja käännöksellä”.:’DD

Pian aloin muokkaamaan vapaasti kopioitavista ulkoasuista mieleisiäni. Opin koodaamaan valmis leiskoja muokkaamalla.

Sivusto vaihtoi omalle domainille Heinäkuun lopussa vuonna 2008. Sivuston nimi muuttui Typhooniksi. Nimi inspiroitui yhdestä korealaisesta kappaleesta.:’D

Samoihin aikoihin keksin siivouksen lomassa loppukohtauksen tarinaan ja siittä lähti rakentumaan Pikku prinssi ja Musta kissa, jonka alun perin piti olla vain 50 sivuinen lyhytsarjis hetero parituksella.

Innostuin vuonna 2008 vuonna Death Note mangasta ja tyylini alkoi muuttua ”ihmisen näköisemmäksi”. Death Note myös sai minut pitämään realistisemmista tyyleistä, siihen mennessä lukemisto oli ollut 90% mangaa.

Vuoden 2009 kesällä aloitin tämän lyhytsarjikseni PiMun ja tietty se venahti, kuten varmaan huomaa.:’D Piirtotyylini ja taitoni kehittyivät jättimäisellä harppauksella, koska piirsin PiMua paljon huolellisemmin ja erityylillä kuin 20. ulottuvuutta.

Vuoden päästä PiMun aloittamisesta tapoin 20. ulottuvuuden.

Lopulta päätin alkaa muuttamaan tyyliäni realistisemmaksi.
Se oli huono idea, ainakin sillä tavalla kuin minä sen tein. Naamat vääntyivät sisäsiittoisiksi pikku koiriksi ja voldemorteiksi. :S (Lue: Silmät liian kaukan toisistaan, ei silmä kuoppia, ei nenän vartta ja päät näytti kärjellään olevalta kolmiolta.) 3. luvusta lähtien aloin piirtämään semirelaistisesti ja tyyli muuttu todella draagisesti.

Menin limingan taidekouluun ja piirsin PiMua kesään asti suht aktiivisesti.

Koulussa innostuin kokeilemaan uusia tekniikoita ja pian siirryin sävyttämään sivut käsin. Myös loppu vuodesta muutin originaali koon A3:meen opettajan suositeltua sitä.

Kesällä piirtäminen jäi ja lopulta olinkin puol vuotta piirtämättä PiMua, koska minulle iski hermoromahdus monesta syystä. Suurin syypää oli turhautuminen siihen vaivannäköön mitä koin nettisarjiksen piirrosta.

Minulla ei oikeasti ollut muita intohimoja kuin sarjakuvat. Koin sarjakuvista hirveää tressiä ja paineita. Nettisivusto oli kuin oma yritys. Kävijätilastojen kasvu oli tärkeää, enkä pystynyt pitämään edes sivustoani tauolla. Valitin mesessä kavereilleni millon mitäkin kriisiäni.

Yksinkertaisesti, suhtauduin sarjakuva piirtämiseen Erittäin kunnianhimoisesti.

Lopulta turhautuminen oli sitä luokkaa, että halusin pakata kamppeeni ja häipyä Limingasta, lopettaa sarjakuvien piirtäminen ja sulkea sivusto. Intohimo kuoli tyystin. Pala elämäni tavotteista katosi tuhka tuuleen.

Jotenkin kesti hirveän kauan tajuta, että homman voi tehdä rennosti ja jatkaa samaan tapaan kuin ennen. Tajusin, että vaivan näkö oli turhaa. Asenteeni muuttui täysin. Aloin myös vihdoin tajuat asioita, joita olin aijjemmin kuullut, mutta kielteinen ,”eikun näinpäs, tämä on oikea tapa!” asenteeni hangoitti ajatuksia vastaan.

Toisaalta parempi opetella eka ”säännöt” ennen kun rikkoo niitä, en siis tavallaan kadu että on tullut otettua piirtäminen vakavastikkin. Sitä en tiedä onko pilkunraiskaus hidastanut vai nopeentanut kehitystä. Tavallaan ahkera opettelu on pilkunraiskauksen ansiota. Rentona olen aika laiska.

Lopetin pilkun raiskaamisen, koska tajusin sen turhaksi. Ei ole mitään järkeä piirtää A3:lle 005 pigma micronilla, vasta originaalin ja näytöllä olevan sivun vertaaminen paljasti kuinka paljon yksityiskohtia katosi. Ja loppujen lopuksi kuinka moni lukija tajuaa kaikkia niitä yksityiskohtia kun silmä viipyy niin lyhyen ajan yhdessä ruudussa? ”Vau kuinka yksityiskohtainen tyyli!” on maku asia. Mä en tykkää. En tykkää tehdä yksityiskohtia, enkä lukea yksityiskohtia pursuavaa sarjakuvaa. Joskus ne tuntuvat haittaavan lukemista.

Nyt homma alkoi palkita, koska pystyin vihdoin nauttimaankin piirtämisestä kärvistelyn sijaan ja aloin saamaan pitkästä aikaa Aikaseksi jotain. 3 sivua päivässä kevyesti ei koskaan ennen onnistunut PiMun kohdalla.

Muutin myös sivuston nimen Reimari.orgiksi, koska en nähnyt enään syytä pitää mitään varsinaista nimeä pääsivustolle, koska… Noh… Reimari.org on pysyvä ja selkeä.  ”Typhoon” oli vain hyvän kuuloinen, ei muuta.

En enää pyri piirtämään millään tietyllä ”tyylillä” vaan piirrän miten minua millonkin lystää. Luotan siihen, että anatomia osaamiseni riittää siihen, että voin tyylitellä piirroksiani huoletta.

En muista millon viimeksi olisin nauttinut piirtämisestä näin paljon, miten siittä nykyään nautin! En myöskään ajattele nykyään tippaakaan millaisia kuvia kävijäni haluavat nähdä vaan piirrän sellaisia galleria kuvia joita itse haluan piirtää, jonka takia on tullut tehtyä huomattavasti kokeilevampaa matskua kuin ennen.

Aloitin lukuvuoden alussa piirtämään vaihtelun ja väritysharjoituksena kaverini käsikirjoitamaa tarinaa, Koneellisten orjien ruokakerhoa. Piti tehä siittä pienlehtee ja kaikkee, aloitin piirtämään sitä todella pilkkua raiskaten ja sanotaanko näin, että nyt suurin ongelmani sen projektin kanssa on se, ettei tämä pilkun raiskaus huvita enään. Ja koska yritän saada siittä hyvän kokonaisuuden, en voi vaihtaa tyyliä joka kolmas sivu kuten teen PiMun kanssa.

Mutta joo. Jos unohdetaan KOR hetkeksi niin nyt minä Vaan Piirrän ja ehkä sitten voin kokeilla jotain ”vakavampaa” kun tyyli on vakiintunut itsestään.

Mulla on elämäs ollu muutenkin semmonen vaihe et etsin itseäni ja poden murrosikääni, joten kaipa tämä kriisi piirtämisenkin kanssa oli ihan hyvä juttu.

… Minusta tuntuu että unohdin tästä vaikka mitä.:D Kirjoitin tämän junassa matkalla hiihtolomille. Lisäilen sitten jos keksin jotain tähdellistä.

 Ja joo, vastaan ihan mielelläni jos joku keksii jotain kysyttävää. :3

Piirtämisharrastukseni tilanne

Kamala otsikko.

Nää näitä artikkeleita, jotka olen aloittanut uudelleen ja uudelleen. Mulla on näet huono tapa saada ajatuksiani järjestykseen kirjoittamisen avulla, joten aina kun saan tekstin loppuun, olen jo ihan erimieltä tai kehittynyt. En siis ikinä saa ajatuksiani valmiiksi. Ajatusmaailmani jos jokin on kovin helposti kehittyvä, olen koulinut ennakkoluuloisuuttani ja asenteitani joustavammiksi. Ilmeisesti meikä on hyvin siinä onnistunut. Joskus mulla oli näiden osaalueiden kanssa ongelmia. Joustamaton asenne vamma ja ennakkoluuloisuus.

Köh, kyseisen asian takia minun on vaikeaa kirjoittaa ajatuksiani tänne. Sillä hetkellä kun artikkeli on julkastu, olen jo monesta asiasta erimieltä.

Tästä johdannosta on hyvä aloittaa minun piirustusharrastukseni tilan ruotiminen.

Tuossa viimeisimmän artikkelin kirjoittamisen yrityksen jälkeen sain peräti itseni piirtään kaksi kuvaa (löydät ne selaamalla vähän alemmas blogiani) ja olen vihdoin saanut ehkä kaikki mutkuttelurutinani KORnin tieltä pois. Heräsin vaan siihen faktaan et mulla on liikaa vapaa-aikaa, vielä. Nyt hommiin perkele.

KOR on siis ok. Tekniikkakokeiluja, luonnosten korjailua ja lukusivun siistimistä edessä. Ja yritän tehdä niin, että piirrän projektia hyvän verran valmiiksi ennen kun alan julkaisemaan sitä.

Täs kyl perjantaihi mennes selviää saanko lisää töitä, mut vapaa-aikaa taitaa silti olla ihan tarpeeksi.:’D

Mikä vittu siinä on.

Ku päättää lopettaa jonkun pitkään jatkamansa projektin niin se jää vaan jylläämään ja pyörimään päähän? 20. ulottuvuus jäi. Mokoma tuli käsikirjoitettua huvikseen uusiksi, minulla olisi se tarina siis valmiina piirettäväksi. Huvittas.

Nyt meikä tietäisi Tarkalleen millä tyylillä piirtäisin PiMun. Mä nään sen valmiina. Mä nään sen kun julkaisen sitä. Visualisoin sitä projektia Hyvin paljon.-_-’

Häirittee KORniin keskittymistä perhana.

PiMussa on silti muutama ongelma.

1. Hannah

Oon ongelmissa sen hahmon kanssa. V i t u n naishahmot oikeesti.<__<

2. Merkitys

Projektilla ei yksinkertaisesti ole edelleenkää itselle mitään suurempaa merkitystä. Sitä olisi kiva tehä. Hahmot on pahvii. Tarina on ehkä ihan ok.

Haluisin piirtää tarinoita joilla olisi merkitystä itselle tai jollekkin toiselle (KOR on Nukkikselle<3)

Voisin työstää projektia ajankuluksi, mutta ärsyttää vaa ajatus et jossain välis en taas ehi ja se jää taas kesken. Haluan jonkun Selkeän syyn yrittää jatkaa PiMua vaikka vastoinkäymisiä tulisi.

Ja asiaa ei auta, et vaikka melkeen ehin innostua et tarina on hyvä niin mun ope limingassa ei edes erehtynyt yrittään arvosteleen sitä vaikka kässärin hänelle tunkasin. Se oli vähän kuin viimenen naula arkkuun aikoinaan. -_-’ Yksi ihminen… Mut silti. Just häneltä olis halunnu kuulla mikä on vialla. Ilmesesti sit kaikki. Kuiteskin lähinnä haukuttavaksi kässärin annoin, olis voinu sit hitto ees sanoa et on muute paska.

3. Ongelma

Pelkään tekeväni PiMusta Taas itselle suurenluokan ongelman.

”Mut eihä su oo pakko ottaa sitä niin vakavasti!”

Ompas. On kokeiltu. Yritin ottaa rennosti, mut se vaan ei yksinkertaisesti antanut enää mitään tyydystystä. Haluan antaa kaikkeni tai en mitään. Saan suurimman tyydytyksen kun tiedän tekeväni kaikkeni. Olen onneksi sen verran viisastunut, et tiiän että ”vakavasti” tehty nettisarjakuva ei meinaa sitä et käytän sivun piirtämiseen monta päivää. Oon tajunnut et vakavissaan ottaminen on sitä että yrittää saada projektin valmiiksi ja tehdä tiettyjä kompromisseja esim. piirtojäljen suhteen sen takia.

Ja nautin juuri siittä tekemisestä eniten. Ja haluan tehdä kunnolla.

Mut kaikkensa antamisessa on se haittapuoli että saattaa turhautua. Kuten mulla taannoin kävi. En osannut tehdä uusia tavoitteita kun saavutin vanhoja. Nyt ehkä osaisin. Tässä tuota ongelmaa pohtiessa tajusin miettiä miten toteutan tätä muussa tekemisessäni.

Elämä mulla vaan menee et keskityn tekemiseen valittamisen sijaan. Tää ajattelu sai itseni työstään KORnia.

Töissä teen parhaani ja se riittää. Eikös se riittäs sarjakuvienkin teossa?

Treeneissä keskityn kans tekemiseen ja kehittymiseen (vaikka sitten hitaasti, mutta varmasti). Tavoitteet on kauaskantoisia.

Parisuhteessa en enää ahdistu jossitteluun, vaan keskityn hetkeen ja annan asioiden kulkea omalla painollaan lähinnä. Ehkä kiinnyn projektiini samalla tavalla kuin kiinnyin pikku hiljaa enemmän ja enemmän karvamieheeni? Huono vertaus, mutta miksei? Kasvaa kiinni. Antaa vaan proejtin tulla yhdeksi osaksi arkea ja elämää?

Elämä oli joskus ongelma, työ oli joskus ongelma (tein liikaa), treenistä pelkään tekeväni ongelman joten tutkiskelen ja mietin vielä motivaatiotani, parisuhteeseen ryhtyminen oli taannoin ongelma mut se ratkesi kun lopetin pahimman pelkäämisen ja annoin asioiden edetä miten etenivät.

Jos kerran olen onnistunut nykyään näin hyvin löytään ratkaisun muihin elämäni osa-alueisiin miksi pelkään etten löytäisi nettisarjakuvailuunkin? Itseni mielestä oon kasvanut älyttömän paljon ihmisenä viimesen vuoden aikana, ehkä vihdoin olisi aika uskaltaa taas heittäytyä kunnianhimoisesti sarjakuvien tekoon?

Meikäl kyl edelleen nää kaksi ongelmaa.

Minulla ei ole kauas kantoisia tavoitteita, kuten ennen. Itseni mielestä minulla ei ole mitään annettavaa, että minun edes pitäisi harkita sarjakuvien tekoa sivutyökseni.

Ja olen epävarma PiMusta ylläolevien syiden takia.

On tää vaivan väärti? Mitä se saavutus itseäni auttaa et saan jonkun projektin valmiiksi? Onko tän projektin työstä hyväksi mun mielenterveydelle?

Meikä toki voisi yrittää ja katsoa kuinka käy. Mulla nyt kuiteski on liikaa aikaa. Ja liika aika nyt ainakin on huonoksi mun mielenterveydelle. Joskus aattelin et treenaminen on hyvä projekti, mutta tajusin et siittä vasta paha ongelma tulee jos siittä tulee mulle ongelma.:D Siinä on fyysinen hyvinvointi vaarassa, sitä riskiä en halua ottaa. Minulla nyt kuiteskin on tavoitteita treenaamisessa.

Minkähä tavotteen sitä keksisi sarjakuvailuun? :( Senkin pitäisi olla kauaskantoinen.

Vai voiko sarjakuva olla vähän kuin poikaystävä? Onnistuisko se….

Oikeesti meikä jaksaa vieläkin rutkuttaa tästä, koska parisuhde, työt eikä treenitkään ole onnistunut täyttään sitä aukkoa minkä nettisarjakuvailun lopettaminen jätti. Meikällä on elämässä enemmän kuin koskaan sisältöä, mutta se ammottava aukko on vaan jäänyt.

Mä vaan Haluun.

Mut pelkään sitä ongelmaa.:(

Tää on oikeesti vähän kuin parisuhteeseen ryhtyminen, hitto.:”DDD

Kieltämättä oon miettiny miten nettisarjakuvailu vaikuttaisi mun parisuhteeseenki, joten oikeestaan nyt valaistuin tässäkin. Onnistunko oleen parisuhteessa että karvamieheni, että nettisarjakuvani kanssa?

Ei voi olla totta että joku saatanan nettisarjakuva onnistuu aiheuttaa näin paljon päänvaivaa vaikka en ole edes aloittanut!!

Saatika että olin jo päättänyt etten jatka ja silti… VITTU VITTU VITTU.

Olispa PiMun ajattelulle on/off nappi. Haluun sen pois päästäni. Haluan keskittyä KORniin.

Nyt meikällä olisi mieli kirjoittaa jo uusi artikkeli ”Nettisarjakuvailu on kuin parisuhde.”

Nyt luen tämän vain kerran läpi ja julkaisen.

 

EDIT: No mitäpä harrastusta nyt ei voisi verrata parisuhteeseen. Alkuhuuma, arki ja sit kun ottaa enemmän ku antaa niin aika lopettaa. Mut silti parisuhdetta ei tule verrattua harrastukseen. Hmm.

Jos oikeesti vaa keskittymis tekemiseen turhan pohtimisen sijaan. Menkööt perseellee jos menee.<__<

Edelleen vaa haluis nyt pystyä keskittyyn KORniin.

 

Kortsutar

Kaunis lempinimi Julian Cortàzarille~

Saattaa olla vähä turha pirtee tähä aikaa ku heräs puol kasi päikkäreiltä.:D

Mullon täs semmonen jippo, että käytän kaikista epäkäytetyintä tekniikkaa jotta en huomaisi kuinka paskaksi olen päässyt tuleen. Varovaisesti kohti vesivärejä, tusseja ja guassia.:|

1 2 3